Ihanan kamala lauantai!

Mun pohkeet on kadonneet! Samoin takareidet ja perse! 

Voi taivas!

siitä se sitten lähtee...

Olin siis eilen juoksemassa, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan...

Olin 100 % varma, että EN todellakaan jaksa juosta yhtään ja saan inhottavan pistämisen tunteen rintaani HETI alkuunsa. Olin myös vakuuttunut siitä, että juoksemisen jälkeen oksennan kaaressa urheilukentän laidalla ja makaa nurmikolla puoli kuolleena.

pelottava näky!

Kuinka sitten kävinkään? Olin mä aika väärässä ajatuksieni kanssa!

Lauantai-iltapäivälle sattui mahtava syksyinen ilma, ja voi olla että jos oltaisiin juostu viikko sitten kaatosateessa, fiilis olisi varmasti ollut ihan erilainen. Urheilukentällä ei ollut ruuhkaa, paikalla vaan minä ja PT:ni. Ensin hölkättiin rauhallisesti kierroksen verran, ja sitten käveltiin ja valmistauduttiin henkisesti aloitukseen. Homma toimi siis niin, että suora juostiin täysillä ja kaarre käveltiin ja tasoiteltiin sykettä/hengitystä sen minkä siinä nyt kerkesi. Juoksussa tärkeintä oli pitkä askel ja hieman etukeno asento, niin ja piti muistaa hengittää (se on varmaan se kaikkein vaikein). Ekat pari vetoa meni sisäistäessä hommaa, ajatuksissa mietti koko ajan pitkiä askeleita ja sitä hengittämistä, ja tietenkin sitä missä se maaliviiva häämötti. Näitä vetoja tehtiin kuusi, ja sitten käveltiin 3/4 ratakierrosta ja homma alusta!

Vajaan sadan metrin vetoja juostiin yhteensä 18 kertaa. Ja oikeesti MÄ juoksin ja vielä kaikki vedot! Ihan kamalaa se oli, turha asiasta on valehdella. Voi olla, että leikki olisi jäänyt kesken puolessa välissä ellei vieressä olisi juossut PT, joka jaksoi kannustaa uudelleen ja uudelleen. Eli kiitos kaunis, taas kerran!
Viimeiset vedot oli aika puurtamista, tuntui ettei jalat nouse enää yhtään ja hengitys lamaantuu samantien. Mutta, en kuitenkaan oksentanut enkä myöskään maannut nurmikolla puolikuolleena, vaan reippaasti tallustelin venyttelyiden pariin. Ja sitten se iski! Aivan valtavan hyvä olo, se tunne kun tajusi että MÄ oikeesti tein sen mihin en todellakaan olisi tiennyt pystyväni. Hymy oli kyllä korvissa, ja sinne se jäikin. Loppuun vielä venyttelyt jaloille ja hengityksen tasaamista, mahtavaa!

Mun ongelma on se, että en oikeasti luota itseeni monissakaan jutuissa mitkä liittyy treenaamiseen. Pidän itseäni useissa jutuissa vielä TOSI huonokuntoisena, vaikka totuus on jo jotain toista. En luota, että jaksaisin ja pystyisin. Huomaan peilistä selkeät muutokset kropassa, mutta en vain usko että MINÄ pystyisin tekemään asioita joita en ennenkään ole tehnyt. Olen kuitenkin päättänyt muuttua, ja uskoa oikeasti siihen, että minä pystyn, minä osaan ja minä jaksan! Se mitä nään peilistä on ihan oikeaa, ja kropan muutoksen kautta kuntonikin on parantunut ja paljon. Sisäistäminen alkaa NYT!

Uskokaa siis itseenne, TE pystytte, TE osaatte ja TE jaksatte!

Ihanaa sunnuntaita kaikille, 

täällä alkaa nyt armottomat venyttelyt, jotta kadonneet jalat löytyisivät huomiseen mennessä!

Mukavuusalue?

kuva täältä

Mukavaa perjantai-iltaa kaikille! 

Tää viikko on mennyt NIIIIIIIN vauhdilla. Suoraan sanottuna hävettää, että kirjoittelut on jäänyt ihan liian vähälle, mutta tuntuu että aika vaan ei ole riittänyt kaikkeen. Illalla töiden ja treenien jälkeen ajatuksissa on ainoastaan syöminen ja nukkuminen. Energiaa kyllä riittää, mutta jotenkin en vain saa sitä väännettyä tänne. Mutta, lupaan parantaa tapani, ja ensi viikolla postailla aktiivisemmin.

Kuten otsikostakin voi päätellä, on tämä viikko vienyt minut oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Olen taas, jälleen kerran, ylittänyt itseni ja ajatukseni siitä mitä oikeasti jaksan ja mihin oikeasti pystyn. Mutta palataan ajatuksissa lapsuuteen, ja siihen mitä varmaan meistä jokainen on tehnyt pienenä tyttönä, eli  
hypännyt hyppynarua. Koskas olette hypänneet edellisen kerran?
Omasta viime kerrasta on aikaa n. 20 vuotta, tai jopa enemmän, ja voin todellakin kertoa, että ei oo helppoo, ei! Voi kamala! Mikä häpeä ja nolostuminen! Siis MUN on pitänyt pyörittää tuota narua ympäriinsä, pystyä hyppäämään narun ylitse, ja vielä aika monta kertaa!

pahin painajainen

Viime sunnuntaina kun kävin testaamassa X-method treeniä tutustuin pitkän tauon jälkeen tähän naruun uudestaan. Jälleen tapaamisemme EI ollut kauhean miellyttävä. No joo, näyttäähän se tosi helpolle kun katsoo vierestä kun PT hyppii kevyen ilmavasti, koita sitten tehdä perässä. Lopputulos jotain ihan muuta. Tuntui joo TOSI kevyeltä, hehheh! No sunnuntaista selvisin, ja tänään tuo kapistus ootteli mua uudelleen Fustra-tunnilla. PT:ni on varmaan joku rakkaussuhde tohon naruun, koska tänään taas innokkaasti hypin jo toisen kerran viikon sisällä. Mikäs siinä, toinen laskee hymyssä suin toistoja vieressä ja toinen hyppii kuin viimeistä päivää. Reilua, sanon minä :)



Eli mukavuusalueen ulkopuolella oltiin, ja todella pahasti! Mutta, olen päättänyt, että tuosta narusta (joka löytyy myös kotoa, kuten kuvasta näkyy) tulee ystäväni, ja meillä on tulevaisuudessa paljon hyppyjä tiedossa. Aion opetella, että hyppäämisestä tulee kevyempää ja ei enää niin nöyryyttävää. Parin viikon päästä alkava X-method on varmasti osa syy tähän, sillä siellähän me taas hypitään, ja paljon! Mutta, oli se lapsena vaan niin paljon helpompaa kuin melkein 30-vuotiaana, kokeilkaapas?

Huomenna mennään sitten vihdoin juoksemaan, satoi tai paistoi! Ja taas ollaan mukavuusalueen ulkopuolella. Ehkä mua on jo nöyryytetty riittävästi, joten eipä tässä enää paljon mikään tunnu miltään. Antaa tulla vaan, ihan millainen treeni tai liike tahansa, minä teen. Sen olen päättänyt! En edelleenkään tahdo päästä helpolla, ja sitä ei kyllä ole eikä tulekkaan tapahtumaan, siitä on tuo PT:ni pitänyt loistavasti huolen. Välillä vähän liiankin...

Ihanaa, pirteää viikonloppua kaikille, 

ja kokeilkaa poistumista omalta mukavuusalueeltanne, se tekee välillä ihan hyvää!