Ihanan kamala lauantai!

Mun pohkeet on kadonneet! Samoin takareidet ja perse! 

Voi taivas!

siitä se sitten lähtee...

Olin siis eilen juoksemassa, ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan...

Olin 100 % varma, että EN todellakaan jaksa juosta yhtään ja saan inhottavan pistämisen tunteen rintaani HETI alkuunsa. Olin myös vakuuttunut siitä, että juoksemisen jälkeen oksennan kaaressa urheilukentän laidalla ja makaa nurmikolla puoli kuolleena.

pelottava näky!

Kuinka sitten kävinkään? Olin mä aika väärässä ajatuksieni kanssa!

Lauantai-iltapäivälle sattui mahtava syksyinen ilma, ja voi olla että jos oltaisiin juostu viikko sitten kaatosateessa, fiilis olisi varmasti ollut ihan erilainen. Urheilukentällä ei ollut ruuhkaa, paikalla vaan minä ja PT:ni. Ensin hölkättiin rauhallisesti kierroksen verran, ja sitten käveltiin ja valmistauduttiin henkisesti aloitukseen. Homma toimi siis niin, että suora juostiin täysillä ja kaarre käveltiin ja tasoiteltiin sykettä/hengitystä sen minkä siinä nyt kerkesi. Juoksussa tärkeintä oli pitkä askel ja hieman etukeno asento, niin ja piti muistaa hengittää (se on varmaan se kaikkein vaikein). Ekat pari vetoa meni sisäistäessä hommaa, ajatuksissa mietti koko ajan pitkiä askeleita ja sitä hengittämistä, ja tietenkin sitä missä se maaliviiva häämötti. Näitä vetoja tehtiin kuusi, ja sitten käveltiin 3/4 ratakierrosta ja homma alusta!

Vajaan sadan metrin vetoja juostiin yhteensä 18 kertaa. Ja oikeesti MÄ juoksin ja vielä kaikki vedot! Ihan kamalaa se oli, turha asiasta on valehdella. Voi olla, että leikki olisi jäänyt kesken puolessa välissä ellei vieressä olisi juossut PT, joka jaksoi kannustaa uudelleen ja uudelleen. Eli kiitos kaunis, taas kerran!
Viimeiset vedot oli aika puurtamista, tuntui ettei jalat nouse enää yhtään ja hengitys lamaantuu samantien. Mutta, en kuitenkaan oksentanut enkä myöskään maannut nurmikolla puolikuolleena, vaan reippaasti tallustelin venyttelyiden pariin. Ja sitten se iski! Aivan valtavan hyvä olo, se tunne kun tajusi että MÄ oikeesti tein sen mihin en todellakaan olisi tiennyt pystyväni. Hymy oli kyllä korvissa, ja sinne se jäikin. Loppuun vielä venyttelyt jaloille ja hengityksen tasaamista, mahtavaa!

Mun ongelma on se, että en oikeasti luota itseeni monissakaan jutuissa mitkä liittyy treenaamiseen. Pidän itseäni useissa jutuissa vielä TOSI huonokuntoisena, vaikka totuus on jo jotain toista. En luota, että jaksaisin ja pystyisin. Huomaan peilistä selkeät muutokset kropassa, mutta en vain usko että MINÄ pystyisin tekemään asioita joita en ennenkään ole tehnyt. Olen kuitenkin päättänyt muuttua, ja uskoa oikeasti siihen, että minä pystyn, minä osaan ja minä jaksan! Se mitä nään peilistä on ihan oikeaa, ja kropan muutoksen kautta kuntonikin on parantunut ja paljon. Sisäistäminen alkaa NYT!

Uskokaa siis itseenne, TE pystytte, TE osaatte ja TE jaksatte!

Ihanaa sunnuntaita kaikille, 

täällä alkaa nyt armottomat venyttelyt, jotta kadonneet jalat löytyisivät huomiseen mennessä!