Itkua & naurua...

...niistä on tämä maanantai tehty!

Aika tunteiden sekamelska tämä maanantai! Ollaan menty kyllä ääripäästä toiseen, ja varmasti mennään vielä useamman tunnin ajan, ennen kuin nää asiat oikeesti sisäistää!

kuva täältä

Fustraa oli taas tänään luvassa. Viikonlopun jäljiltä jalat, varsinkin pohkeet ja takareidet oli vielä tosi jumissa, ja JOO olin venytellyt reippaasti, kyllä! Ei auttanut, juoksumatolle vei tieni, ja hei, mähän juoksin. Ei se nyt ollut mitään kevyttä ja gasellimaista menoa, mutta voi sitä jo juoksuksi kutsua. Ja vieläpä jaksoin, joo! En epäillyt itseäni vaan annoin mennä, mahtavaa! Reilu tunti piti sisällään myös olkapäitä, ojentajia, hauista ja takareisiä, ja tietenkin niitä vatsoja! Ollaan lähes joka kerta tehty vatsoja jollain uudella tavalla, ja tänäänkin oli vuorossa ihan uusia juttuja. Tykkäsin ja toimi, todellakin!

Fustran parissa mennään puolessa välissä, joten tänään oli luvassa Inbody-mittaus. HUI!
Eka mittaus oli kuukausi sitten kun homma aloitettiin, ja kuten taisin mainita aikaisemmin, EN ole alun tuloksista ollut tietoinen. Painosta tiesin se mitä se oli ollut elokuussa, mutta kaikki mitä on tapahtunut kuukauden aikana on ollut minulle kysymysmerkki. Puntarilla olen käynyt usean kerran viikossa, mutta vain PT on tulokset nähnyt. Toki huomaanhan minä, että kiloja ja senttejä on lähtenyt, kun vaatekaapista löytyy vain verkkarit jotka kestää jalassa :) ja nekin aika huonosti...

Eli, paino on tippunut elokuusta reilu 10 kiloa! Siitä kun Fustra aloitettiin paino on tippunut reilu 6 kiloa! Siis neljässä viikossa, uskomatonta! Ja sitten tuli nauru! Hymy levisi korviin ja siellä se on edelleen! Tässä projektissa ei edelleenkään ole kyse vain kiloista ja senteistä, vaan paljon kaikesta muusta, mutta hei, onhan noi mahtavia tuloksia, turha sitä on kieltää! Rasvamassa kropasta oli myös pudonnut ja paljon, ja lihasmassaa saatu lisää. Tarkemmin tuloksista myöhemmin, mutta tässä vain pintaraapaisu siihen mitä paperi tänään kertoi. Ei siis ihme että tää tyttö oli yhtä hymyä :)

Ja sitten tuli itku! Matkalla kotiin mä sen tajusin. Mä oon tehny ihan valtavasti töitä kuukauden ajan. Kieltäytynyt kaikista herkuista, syönyt tunnollisesti ohjeiden mukaan ja treenannut kuudesti viikossa. Se olen oikeesti MINÄ kuka nää tulokset on saanut aikaan, ihan ite, ei kukaan muu! Itku ei siis ollut negatiivista, vaan mä oikeesti itkin ilosta ja siitä onnistumisen tunteesta. Mä oon laittannu itteni likoon 110 % ja onnistunut. Matka on vielä pitkä, mutta nyt mä uskon konkreettisesti että voin saavuttaa ja vaikka kuinka paljon, jos vain itse siihen uskon! Ja mähän uskon!

Kaunis kiitos kuuluu taustajoukoille, ja ennenkaikkea mahtavalle PT:lle, joka jaksaa kannustaa mua eteenpäin! En mä ois tähän astisiin saavutuksiin pystynny yksin, en mitenkään! KIITOS! Onneksi yhteinen matka jatkuu vielä, itkettäs varmaan paljon enemmän jos tää loppuis tähän! Ihanan paljon rankkoja treenejä, uusia liikkeitä, hikeä, itsensä likoon laittamista ja kipeitä lihaksia, niitä on onneksi vielä luvassa ja paljon! Kiitos myös kaikille läheisille ja teille lukijat mahtavista kommenteista, niiden voimalla jaksaa eteenpäin!

kuva täältä

Mahtavaa viikkoa siis kaikille, 

nauttikaa elämästä ja uskokaa oikeesti itseenne!